Rikkomaita rajaavan vuoriston pohjoispuoliskoa nimitetään Korpivuoriksi. Vuoristo on korkeudeltaan vaihtelevaa: joiltain huipuilta jää ei sula kesälläkään, kun taas suurinta osaa vuoristosta peittää tiheä mäntymetsikkö. Korpivuorten ylittäminen on vaikeaa jo pelkän maaston haastavuuden takia ja lisäksi siellä tavataan paljon suuria kodiakinkarhuja. Taitava ja varovainen metsästäjä voi kuitenkin pitää Korpivuoria oikeana aarreaittana, sillä riistaa on siellä runsaasti.

Rikkomaiden pohjoisosissa levittäytyvää havumetsää kutsutaan Korveksi. Yleisin puulaji on kuusi, mutta mäntyä ja katajaakin kasvaa etenkin Lohijoen alajuoksulla. Oksisto päästää vain hieman valoa läpi, minkä vuoksi metsä on pääosin synkkää ja aluskasvillisuus niukkaa. Siellä täällä sammalmattoa rikkovat suuret siirtolohkareet ja paljaat kalliot - maasto on muutenkin epätasaista.

Jääranta on Korpivuorten pohjoispuolella sijaitseva lyhyt ja karu kallioinen rantakaistale, jossa ei päällisin puolin uskoisi olevan mitään ihmeellistä. Erääseen ajan kuluttamaan rantakallioon on kaiverrettu tietty riimuyhdistelmä, jonka vuoksi jokainen susi käy Jäärannoilla kerran elämänsä aikana.(2) Etenkin talvisin Jäärannalla näkee usein näyttäviä revontulia.

Ahvensuo sijaitsee Korpivuorten ja Lohijoen välissä. Tyypiltään suo on nevaa. Maa on hetteistä varvikkoa ja sammaleikkoa, puulajeista siellä tavataan ainoastaan kitukasvuisia ja käppyräisiä mäntyjä. Kulkijan tulee varoa suonsilmäkkeitä, jotka voivat nielaista hetkessä aikuisenkin suden
Suolla on kaksi erittäin pientä lampea hyvin lähellä toisiaan. Itäisempi lampi on vedeltään erittäin tumma ja samea, ja pohjasta sojottaa monia pinnan alle piiloon jääviä karahkoja. Läntisempi todella kirkasvetinen, minkä vuoksi sieltä on helppo kalastaa. Molemmissa lammissa on erittäin suuri ahvenkanta. Tummavetisen lammikon ahvenet ovat lähes mustia, kun taas kirkasvetisen poikkeuksellisen vaaleita.

Lohijoki on vuolas, kirkasvetinen ja koskinen Korpea halkova virta, joka saa alkunsa lännenpuoleisista Korpivuorista. Joki ei tee kovinkaan paljoa mutkia, mutta on sitäkin kavalampi. Virtaus on pääasiassa niin voimakasta, että se vie helposti suuremmankin suden mennessään. Lohijoki on mahdollista ylittää vain matalikkojen kohdilta, joista ensimmäinen sijaitsee joen keskivaiheilla, toinen vuorten lähellä alajuoksulla.
Jälkimmäisen ylityspaikan mukaan on nimetty myös koko joki, sillä syksyisin tähän kohtaan nousee merestä lohia kutemaan. Helppoa lohiateriaa etsivä susi törmää kuitenkin suurella todennäköisyydellä kodiakinkarhuihin, jotka saapuvat myös paikalle lohien houkuttelemana. Vaaratilanteilta vältytään antamalla karhuille tarpeeksi tilaa.

Lohijoen yläjuoksulla sijaitsevaa järveä kutsutaan Taivaanpeiliksi, sillä se on poikkeuksellisen kirkasvetinen ja miltei aina peilityyni. Järven pintaan heijastuva täydellinen taivaan peilikuva on syynä järven nimelle. Taivaanpeili ei ole kovin kalaisa, mutta vesilinnut pesivät sen rannoilla. Myös muu riista käy usein sammuttamassa täällä janonsa.

Kivikelo on lieriönmallinen kolmikerroksinen torniraunio, joka sijaitsee lähellä Taivaanpeiliä. Ylempiin kerroksiin pääsee sisältä seinänviertä kulkevia kapeita kiviportaita pitkin. Jokaisessa kerroksessa on neljä ikkunaa. Ylimmästä kerroksesta on laaja näköala Korven ylle.

Lohijoen eteläpuolella Korvessa sijaitsevaa itään päin voimakkaasti viettävää pienehköä niittyaukeaa kutsutaan Lumikedoksi. Lumikedolla kasvaa siellä täällä suuria kuusia. Aluskasvillisuutena kasvaa ainoastaan tiheää, noin 40cm korkeaa karhunlaukkaa, jonka runsaiden valkoisten kukintojen mukaan keto onkin nimetty. Aurinko pääsee paistamaan suoraan kedolle ainoastaan keskipäivällä, muulloin ketoa ympäröivän Korven tiheä kuusisto estää tehokkaasti valon pääsyä Lumikedolle.
Talvisin Lumikedolle kasaantuu korkeat nietokset. Kedolla kasvavien kuusten suojaan muodostuu käteviä pesiä tuulta ja pyryä vastaan, minkä vuoksi kedolla on Puutoksen aikaan paljon kävijöitä.

Korpivuorten väliseen solaan muodostunutta erikoista sinikellometsää kutsutaan Hiljaisuudeksi, koska tämä on ainut turvallinen reitti Jäärannalle. Hiljaisuuteen astumista pidetään myös Vaelluksen varsinaisena alkamisena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö alueella voisi olla muutenkin - metsän kauneus ja siellä vallitseva rauha vetää puoleensa.
Erikoisen tästä pienestä metsiköstä tekee se, että puulajina siellä on pelkästään lehtikuusia, kun taas maata peittää tiheä sinikellomatto. Metsän keskellä kulkee solan mukaisesti lujaan tamppautunut polku.

Lohijoen laskukohtista molempiin suuntiin levittäytyvää kivistä rannikkoa nimitetään Kivirannoiksi. Nimensä mukaan ranta on kivinen ja kasvillisuudeltaan niukka. Paikka on kuitenkin tunnettu suurista laskuvesialtaistaan, joista saattaa löytää rapujen ja eriskummallistenkin kalojen lisäksi aaltojen mukanaan tuomaa roinaa. Nousu- ja laskuvedet näkyvät täällä selvästi, ja niiden erot ovat jyrkät.
Laskuveden aikaan vesiraja pakenee hyvinkin kauas, ja varomattoman seikkailijan saattaa nousuvesi yllättää jättäen tämän kuin nallin kalliolle. Ei ole harvinaista, että susi on nousuveden aikaan jäänyt ansaan pienelle kivennypykälle ja lopulta hukkunut.

Rikkomaiden pohjoisosan niemenkärjessä olevalla melko kallioisella mäntykankaalla on eri kokoisten mutta pienehköjen kuumien lähteiden muodostama alue. Lähteet ovat kallioisen ja epätasaisen määperän vuoksi ikään kuin porrasmaisissa tasoissa, toiset siis toisia ylempänä. Myös vedenpinta on siis lähteestä riippuen eri korkeudella.
Sudet tulevat miellään nauttimaan lähteiden lämmöstä ja mineraalipitoisen veden hoitavasta ja elvyttävästä vaikutuksesta. Talvisin jäätymättömien lähteiden ääreen tulevien lämmittelijöiden tulee kuitenkin uinnin jälkeen varoa turkin jäätymistä.

Karhunkynsiksi kutsutaan aivan Rikkomaiden pohjoisosien itäpäähän ihmisten toimesta rakennettuja kivisiä 2-5 metriä leveitä ja 100-200 metriä pitkiä kivilaitureita, jotka osoittavat suoraan merelle päin alkaen Lokinsaarelta. Niitä on viisi kappaletta, ja niistä keskimmäinen on sekä pisin että levein. Mantereelta Kotkansaarelle pääsee samanlaista kivilaituria pitkin. Samoin myös Kotkansaaren ja Lokinsaaren välissä on kivisilta. Näin muodostelma on toiminut ennen myös aallonmurtajana.

Vuorijonon keskellä on merenpinnasta nähtynä korkealla sijaitseva melko tasainen ja avonainen alue, jota reunustaa kaistaleinen havumetsikkö. Vuoristoniityn poikki kulkee etelä-pohjoinen -suunnassa lujaan tampattu polku, jota pitkin Ylätasangon pystyy kiertämään.

Porttimaa on Rikkomaiden keskellä sijaitseva kahden vuorialueen rajaama kuiva ylätasanko. Maasto on rosoista ja kallioista, ja kasveista siellä menestyvät vain heinät ja pensaat. Nimensä alue on saanut siellä täällä seisovista kolmen kivipaaden muodostamista (Stonehenge-tyylisistä) ihmisten korkeakulttuurin ajoilta säilyneistä porteista. Joidenkin porttien läheisyydestä on löytynyt ihmisten hautoja, jotka ovat kätkeneet sisälleen suuren määrän aarteita.
Porttimaan yli kulkeminen on kuivuuden ja niukan riistan vuoksi kuluttavaa, eikä heikoin selviä hengissä. Lisäksi päivisin alueella on usein paahtavan kuuma, kun taas yöt ovat hyvin kylmiä. Tämän vuoksi alue pyritään usein kiertämään joko Vuoristoniityn tai Ydinraunioiden kautta. Jälkimmäinen saattaa kuitenkin myös osoittautua haastavaksi.

Porttimaiden itälaidalla sijaitseva hiekkakivivuoristo. Itäpuolella vuoristo päättyy punapuumetsään, jonka takana sijaitsevat Ydinrauniot.
Porttimaiden tapaan maasto on hyvin karua ja kuivaa. Satunnaista kitukasvuista kasvillisuutta esiintyy rosokallioisten vuorten väleissä. Sinne tänne notkelmiin ja rinteisiin on ajan saatossa kulunut kapeita polkuja, joita pitkin on huomattavasti helpompi kulkea kuin vaikeakulkuisia vuortenseinämiä. Ihmiset ovat aikoinaan kovertaneet pehmeään kiveen asuinsijoja, pieniä huonemaisia syvennyksiä.
Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että kalliorinteiden muodot vahvistavat kaikua todella paljon. Paikka voi olla ahdistava yksin kulkevalle sudelle, sillä pienikin kivi aiheuttaa alas vieriessään selkeän ja pitkään toistuvan kaiun.

Labyrintti on erittäin sokkeloinen Kaikuvuorten hiekkakiveen ajan saatossa veden ja tuulien kuluttama käytävä- ja kanjoniverkosto. Se kulkee mutkittelevana ja haarautuvana vuorten väleissä ja osittain niiden alla. Useassa paikassa Kaikuvuorten notkelmissa kulkee kapeita halkemia, joista pääsee valopatsaita sokkeloon. Labyrinttiin pääsee kuitenkin vain muutamien tiettyjen ''sisäänkäyntien'', kapeiden tunneleiden, kautta. Kanjoniverkoston pohja on kivestä irti rapautunutta hienoa hiekkaa. Labyrintissä kulkee yksi leveä ja korkea mutkitteleva pääväylä, joka kulkee kaakkois-luode-suunnassa Kaikuvuorten läpi. Tämä väylä haarautuu moniksi pienemmiksi reiteiksi, joista suurin osa päättyy umpikujiin.
Aurinkoisina päivinä Labyrintin muovautuneet hiekkakiviseinät luovat sokkeloihin valonsäteiden kanssa erittäin lämpimän valon. Öisin taas tunnelma vaihtuu kultaisesta syvän siniseksi.
Pientenkin sateiden aikaan Labyrintti täyttyy erittäin nopeasti vuorilta valuvasta vedestä, joka hukuttaa helposti sokkeloissa kulkevan suden. Nämä vedet valuvat Ydinraunioiden eteläpuolella sijaitsevaa muulloin kuivaa Hyökyuomaa pitkin mereen.(3)

Ydinraunioita pidetään koko Rikkomaiden keskuksena, koska siellä asuvat ensisijaisesti kaikki ensimmäisen portaan sudet, siis johtoasemissa olevat henkilöt.
Ydinrauniot koostuvat ihmisten korkeakulttuurin aikaisista paikoitellen hyvin säilyneistä rauniomuodostelmista. Aikoinaan ihmiset ovat pitäneet aluetta pyhänä, ja alunperin rakennukset on tarkoitettu temppeleiksi. Sudet käyttävät näitä rakennuksia pääasiassa asuinsijoina, mutta siellä on myös paljon muuta toimintaa.(4)

Hyökyuoma on Ydinraunioiden eteläpuolella mutkittelevasti kulkeva jyrkkäreunainen joenuoma, joka saa alkunsa Kaikuvuorilta Labyrintista. Uoma on vuosisatojen aikana kovertunut syväksi, ja sen seinämillä kasvavat erilaiset sammalet ja saniaiset. Useimmiten uomassa on vain vähän vettä, mutta kun Kaikuvuorilla sataa, hyökyvät suunnattomat vesimassat uomaa pitkin mereen.
Ydinraunioita lähimmässä kohdassa uoman yli pääsee kivistä siltaa pitkin. Eteläpuolella sillan ylitettyään joutuu kuitenkin kävelemään jonkin matkaa suunnilleen seinämän puoliväliin koverrettua (ihmisten aikaista) eräänlaista tasannetta pitkin, joka lopulta nousee samalle tasolle maanpinnan kanssa (katso kuva).

Sarastukseksi(5) kutsutaan Ydinraunioita kiertävää rantakaistaletta, jossa Sudeksi tulemisen seremonia yleisimmin suoritetaan. Ydinraunioiden ja rannan välissä on punapuumetsikköä. Ennen merta metsä vaihtuu aluksi tasaiseksi ruohikoksi. Maa sortuu mereen kapeaksi hiekkarannaksi, joka syvenee erittäin hitaasti. Yhdessä kohdassa vesi syvenee erittäin äkkijyrkästi. Polttajien tulee tuntea tämä paikka, jotta he voivat helpommin upottaa veteen Sudeksi tulevat puolivuotiaat pennut.
Vaikka rannalle voi tulla kuka tahansa, on se useimmiten kesäisin Ensimmäisen ja Ydinraunioilla asuvan Toisen portaan susien niin kutsuttu virkistäytymispaikka. Kolmannen portaan susi törmääkin tällöin Sarastuksessa suurella todennäköisyydellä ylempäänsä.

Rikkomaiden eteläistä vuoristoaluetta kutsutaan Usvavuoriksi. Usvavuoret ovat Korpivuoria matalampia, mutta sitäkin kallioisempia. Miltei kaikkialla vuoria peittää vihreä ruohomatto, muuta kasvillisuutta ei juurikaan ole. Vuorenrinteitä halkovat monet pienet ja kylmävetiset purot.
Nimensä mukaisesti vuoristo on usein ohuen usvaverhon peitossa. Ilma on lämpimän merivirran ansiosta kosteaa ja lämmintä.
Pikkuriistan lisäksi Usvavuorilla tavataan paljon vuorikauriita.

Etelässä levittäytyvää laajaa lehtimetsäaluetta kutsutaan Lehdoksi. Tiheä oksisto muodostaa ikään kuin katon metsän ylle. Lehtien läpi pääsee kuitenkin siivilöitymään auringonsäteitä, mikä luo metsään hämyisän vihreän tunnelman. Aluskasvillisuus puuttuu paikoitellen kokonaan, mutta suurimmilta osin maata peittää tiheä sanikkaiskasvusto.
Maasto on kumpuilevaa, ja siellä täällä maisemaa rikkovat raunioiden jäännökset. Lehdossa iihtyvät monet peuraeläimet.

Utunummiksi nimitetään Lehdon keskellä kumpuilevia ruohoisia loivia kukkuloita. Kitkavirta halkoo mutkitellen Utunummia, ja kahdesta kohtaa sen ylise pääsee turkki kuivana kivisiltaa pitkin.
Kasvillisuus on pääosin matalaa pensasta ja heinää, lehtipuita kasvaa vain harvassa. Alueella on säilynyt useita jo melko lailla sään ja olosuhteiden kuluttamia raunioita, jotka tarjoavat suojaa matkalaisille. Utunummilla asustaa suuria jänisyhdyskuntia.

Lehdon eteläpäässä on alue, jolla kasvaa ainoastaan jalopuita, pääasiassa tammia. Aluskasvillisuus muodostuu heinikosta ja saniaisista. Puut eivät kasva täällä niin lähekkäin kuin muualla Lehdossa, minkä vuoksi alue on enemmän niitty- kuin metsämäinen.
Tammien juurakoissa kasvavat tryffelit houkuttelevat paikalle villisikoja. Villisian liha on haluttu herkku, mutta etenkin karjut voivat olla vaarallisia.

Usvavuorilta alkunsa saavan sameavetisen ja puromaisen kapean virran nimi on Kitkavirta. Kitkavirta on loivasti mutkitteleva, ja kulkee välillä muutamien metrien syvyisissä kanjoneissa.. Joenpenkereellä kasvavat vanhat lehtipuut muodostavat oksistollaan katoksen uoman ylle. Pohja on matala ja lietteinen, ja pohjamudissa viihtyvät erityisesti mateet sekä nahkiaiset. Keväisin Kitkavirta tulvii paikoitellen laajoillekkin alueille nostaen ravinteikasta lietettä metsänpohjalle.

Kitkavirran yläjuoksulla sijaitsevat Kuohut, metsän ympäröimä pintavalunta-alue. Alueella on monia puronuomia, jotka yhdistyvät alempana Kitkavirraksi. Kaatuneet kivipaadet muodostavat seudulle ikään kuin tasoja, joiden yli vesi ryöppyää muodostaen monin paikoin pieniä vesiputouksia.
Kuohuilla kasvaa paljon erilaisia sammalia, ja aluskasvillisuus on runsasta.

Niittyaavat on laaja, loivasti kumpuileva ja hieman Lehtoon päin viettävä täysin ja pensaaton niittyalue. Alue rajautuu lännessä Usvavuoriin.
Niittyaavoilla kasvaa runsaasti villikukkia, heiniä ja saroja. Kesäisin alueella on paljon hyönteisiä ja jyrsijöitä. Suurempaa riistaa niityllä tapaa vain harvoin.
Niityn keskellä pulppuaa kirkasvetinen ja matalapohjainen lähde, Kalansilmä. Halkaisijaltaan Kalansilmä on vain muutamia metrejä. Siitä lähtee kiemurteleva, helposti kuivuva puro kohti Lehdon reunaa.

Jyrkkäkalliot käsittää koko Rikkomaiden eteläisen rantaviivan ja terävän niemenkärjen. Nimensä mukaisesti alueen rannat ovat suurimmilta osin jyrkkiä. Vedet ovat kuluttaneet rannan kallioihin reikiä, joista merivesi suihkuaa maalle aaltojen tahdissa. Pienet hiekkaiset lahdelmat rikkovat muuten kallioista rantaviivaa. Näihin vaikeapääsyisiin poukamiin ajautuu merilevän lisäksi jopa hylkeiden ja delfiinien ruhoja. Joskus myrskyjen jälkeen on näistä paikoista löydetty jopa kokonaisia valaita.

Raatorannaksi kutsutaan Usvavuorten itäpäässä olevaa suurta ja suojaisaa poukamaa, jonka suuaukolla on pieni kallioinen saari. Jyrkkäkallioille tyypillisien jyrkkien kallionseinämien vuoksi hienohiekkaiseen poukamaan on vaikea päästä.
Rantaan ajautuu aaltojen mukana levän ja ajopuun lisäksi paljon kuolleita mereneläviä, satunnaisesti myös valaita. Edellämainittujen lukuisat valtavat luurangot kohoavat yhä monin paikoin hiekasta.
Raatoja syödessä kannattaa kuitenkin varoa, ettei laita suuhunsa mitään pilaantunutta.

Karkotuksen ja Ydinraunioiden välissä meren rannassa sijaitsee laaja avoluhta Kitkavirran alajuoksulla. Joen keväisen tulvinnan seurauksena alueella kasvaa mättäinä vain korsia ja kaisloja. Yleisesti ottaen vedenpinta on hyvin matalalla ja pohja on hetteistä humusta. Paikoitellen äkkisyvät kohdat saattavat kuitenkin yllättää vedessä kahlaajan.
Keskellä luhtaa kohoaa rosopintainen, korkea ja laakea kallio, jonka päällä on sylinterinmallisen rakennuksen rauniot, "Haaskahuone"(6). Katto on sortunut.
Alueella tapaa kesäisin useita kahlaajalajeja.

Kitkavirran alajuoksu muodostaa Lehdon itäpuolelle laajan suoalueen, joka on nimetty Karkotukseksi(7). Alueella kasvaa kitukasvuisia puita ja pajukkoa, ja maa on kaikkialla upottavaa. Suonsilmäkkeitä on tiheässä. Vesialueet ovat erittäin lietteisiä, eikä pohjaa erota. Vesi on juomakelvotonta.
Karkotuksessa on aina sumuista, ja maan kaasut saavat aikaan virvatulia. Paikkaa pyrkivät susien lisäksi karttamaan kaikki muutkin eläimet. Hyttysparvien lisäksi Karkotuksessa törmää vain kuolleisiin eläimiin, jotka ovat harhautuneet alueelle.

Raatorannan länsipuolisien vuorten sisälle on kovertunut laaja tippukiviluolien verkosto. Käärmeenkita on saanut nimensä juuri näistä käärmeen hampaita muistuttavista tippukivistä. Useimmat tunnelit ovat kapeita ja vaikeapääsyisiä, mutta paikoitellen ne avautuvat suuremmiksi kammioiksi. Luolastoon on helppo eksyä, ja sieltä löytyykin monien pieneläinten jäänteiden lisäksi myös susien luurankoja.
Suurella varmuudella Tuska tukijoineen on aikanaan pitänyt luolastoa pesänään. Joistain kammioista löytää yhä seinään kaiverrettuja riimukuvioita, joita tämän alaisuudessa toimineet lausujat ovat käyttäneet. Miltei minkään riimun merkitystä ei enää tunneta, mistä syystä niitä ei uskalleta yleensä edes koskea.

Linnunsilta on erittäin korkealle kahden vuoren väliin rakennettu kapea kivisilta. Nimensä silta on saanut siitä, että aluksisen sijainnin vuoksi luultiin vain lintujen voivan laskeutua sille. Sillan kivikaiteet ovat alle metrin korkuiset.

Jyrkkäkallioiden itäpäässä sijaitseva noin puolitoista metriä leveä ja poikkeuksellisen syvä hiidenkirnu on susille tärkeä paikka. Maanrakoon, tai tutummin Kohtuun, on niin kauan kuin muistetaan ollut tapana pudottaa kuolleen läheisen/omaisen pääkallo(6).
Maanrako on ajan saatossa puhkaissut vesirajan alapuolella olleen kallionseinämän, joten Kohdusta on siis yhteys mereen.

Rikkomaiden itäpuolella sijaitsevaa suurta saarijonoa sanotaan Selkänikamiksi. Saarille on mahdoton päästä.