Kerrotaan, että kun Roihu aikoinaan johdatti laumansa Rikkomaille, niemimaa oli karu ja autio. Tuulet piiskasivat kolkkoja tasankoja, ja riistaa oli niukasti. Matkasta selvinneet sudet päättivät kuitenkin asettua Roihun johdolla Rikkomaille.

Monta vuotta kului, eikä tilanne muuttunut. Vasta harvalukuisen lauman jäsenet alkoivat käydä kärsimättömiksi, mutta Roihu pyysi heitä pysymään kärsivällisinä. ''Jos käännätte selkänne nyt, ette voi koskaan tietää, mitä voisitte saavuttaa.''

Koitti jälleen yksi niistä ankarista talvista, jotka kylmyydellään ja myrskyillään verottivat lauman niin henkisiä kuin fyysisiäkin voimia. Roihu tunsi aikansa koittaneen. Hän tiesi, ettei tulisi enää näkemään seuraavaa lumen sulamista. Roihu kuitenkin näki kuolemaansa pidemmälle. Hän kokosi koko laumansa Ydinraunioiden kupeeseen hyiselle ja kallioiselle rantaviivalle. Hiljaisuuden vallitessa Johtaja asteli aaltoihin, yhäkin niin arvokkaasti, vaikka aika oli jo muuttanut hänen liikkeensä kankeiksi. Sitkeästi vanha susi alkoi uimaan aaltoja vastaan, ja lopulta hän hävisi näkyvistä. Lauma suri rakkaan johtajansa kuolemaa, muttei pystynyt käsittämään hänen tekonsa syytä. Elämä Rikkomailla jatkui entistäkin valottomampana.

Kaukana merellä Roihun eloton ruumis painui pimeään pohjaan. Johtaja pääsi osaksi Maaemoa, ja hyvin eletyn elämänsä ansiosta hän pääsi osaksi elämän suurempaa kiertokulkua. Suden selkänikamista kohosi kallioinen saarijono suojelevaksi kehäksi Rikkomaiden itäpuolelle. Enää eivät tuulet päässeet puhaltamaan niin ankarasti Rikkomaille, eivätkä kylmät merivirrat riuduttaneet valmiiksi köyhää maata. Ajan kuluessa alue alkoi vehreytymään, ja Paratiisin tavoittelu alkoi.

Sudet tietävät, ettei taru Selkänikamien synnystä ole totta, mutta he haluavat silti uskoa siihen. Taru on myös tärkeä opetus uhrautuvaisuudesta ja luottamuksesta.

Roihusta polveutuvien Tuskan ja Turman aikakautena sekasorto ja epätietoisuus raastoi laumalaisia. Veljekset kiistelivät koko surullisen elämänsä ajan vallasta, ja ottivat usein rajustikin yhteen. Eräässä yhteenotossa mustaturkkinen Turma sai puhkaistua veriveljensä Tuskan oikean silmän. Valkoturkkinen susiuros pääsi täpärästi karkuun, ja vetäytyi Korven siimekseen toipumaan.

Turma ajatteli tilaisuutensa tulleen: puolisokeana ja heikkona Tuska tuskin pystyisi puolustautumaan. Itsevarmana ja päättäväisenä hän etsi Tuskan, aikeinaan surmata hänet lopullisesti. Turma asteli sen suurempia varomatta varjoissa makaavan veljensä eteen. Valkoisen suden turkki oli kuivuneesta verestä tahriutunut, ja hän näytti elottomalta.

Turma oli samalla sekä tyrmistynyt että tyytyväinen veljensä tilasta. Omahyväisesti hän käänsi selkänsä Tuskalle, aikeinaan jättää tuo kuolemaan. Vasta sillä hetkellä Tuska avasi ainoan silmänsä, ja iski hampaansa mustaturkin häntään. Puolisokea ja puolikuollut susi ei irrottanut otettaan, ja hänen onnistui raastaa veljensä häntä kokonaan irti.

Sudet tietävät tarinan kostosta olevan tosi, ja sen herättämä viha kytee yhä Mahtisukujen jäsenissä. Vielä näinäkin päivinä Tuskan suvun jäsenet pyrkivät rajuimmissa yhteenotoissa sokeuttamaan vastakkaisen suvun edustajan, kun taas Turman jälkeläiset yrittävät viedä valkoturkkisen vastustajansa hännän: kostoksi.

Ennen Tuskan ja Turman taikuus kukoisti Rikkomailla. Taikuuksien eri osa-alueisiin oli erikoistunut monia susia, ja luontoa osattiin käsitellä oikealla tavalla. Elettiin Paratiisin aikaa.

Kun veljekset aloittivat valtakamppailunsa, Lausujat joutuivat nurkkaan ajetuiksi. Kumpikin veljeksistä pyrki haalimaan riveihinsä mahdollisimman monta taikuukksien osaajaa heitä itseään vahvistamaan. Värväys oli väkivaltaista ja kieltäytyjät yleensä surmattiin siitä pelosta, että he päätyisivät vastapuolen joukkoihin. Veljeksistä kumpikin sai uskomattomat voimat lausumisen avulla; miltei aina jossain oli joku susi pitämässä tassua riimun päällä heistä jompaakumpaa vahvistaakseen.

Jonkin ajan kuluttua veljekset oivalsivat, kuinka moni taikuuksien osaaja tiesi heidän tosinimensä. Pelko tiedon joutumisesta vääriin tassuihin sai heidät entistäkin vainoharhaisemmiksi. Ennen ylivoimaiselta tuntunut etu oli vaihtunut todelliseksi uhaksi.
Tuska ja Turma alkoivat oman nahkansa suojatakseen jäljittämään ja tappamaan vastustajansa puolella toimivia Lausujia. Pelko alkoi muuttumaan suoranaiseksi vainoksi.

Pikku hiljaa Lausujat alkoivat vähenemään. Suurin osa heistä sai surmansa, mutta osa vain katosi vieden taikuuden viimeisetkin tietämyksen rippeet mennessään. Puhuttiin, että he olisivat jättäneet Rikkomaat lopullisesti taakseen. Toisen käsityksen mukaan heidän seuraajansa elävät yhä susien keskuudessa pitäen matalaa profiilia siirtäen tietämystään vain harvoille ja valituille. Lausujat eivät uskalla tuoda taitojaan julki siinä pelossa, että historia toistaisi itseään. Heitä kutsutaan Kadonneiksi.

Taru on todenmukainen, mutta Kadonneiden kohtalosta ei ole varmuutta.